Verotus on varkautta, aloitti kuulemma joku Helsingin yliopiston kansantaloustieteen opettaja  luentonsa 250 peruskurssilaiselle. Opiskelija, joka tästä kertoi minulle, oli kävellyt ulos salista, joten en tiedä, mihin luennoitsija olisi tästä lauseesta edennyt. Ehkäpä kuvailemaan muita käsityksiä verotuksesta. Tai jos tämä oli todellakin luennoitsijan oma kanta, hänen olisi pitänyt tehdä poliisille ilmoitus eduskunnan ja hallituksen tekemistä omaisuusrikoksista.

Tällaista poliittista käsitystä ei ole näkynyt julkisuudessa.  Meille markkinoidaan kuitenkin antaumuksella maailmankuvaa, jossa yritykset ovat elämän keskipiste. Tuotanto syntyy siinä mielikuvamaailmassa yrityksistä. Sen takia koko yhteiskunta pitää virittää yritysten hyvinvoinnin maksimointiin. Yrityksillä ei sen sijaan ole muuta vastuuta kuin jakaa mahdollisimman suuria etuja omistajilleen ja johtajilleen. Työvoimakustannukset pitää minimoida ja samoin verot.

Oikeassa elämässähän hyvinvointi ja tuotanto syntyvät ihmisten työstä ja oppimisesta. Yhteisvastuulliset ihmiset järjestävät kohtuulliset olosuhteet kaikille ja huolehtivat siitä, että jokainen voi olla mukana yhteiskunnassa voimiensa mukaan, Työtä ja ansiotulojakin jaetaan kohtuullisesti. Luonnon ja rakennetun ympäristön kestävyydestä pidetään huolta.

Pohjoismaissa suuri osa tuotannosta on kuntien ja valtion vastuulla. Useimmat ihmiset tukevat sellaisia poliittisia päätöksiä, joilla ihmisille tuotetaan hyvät peruspalvelut ja sosiaaliturva. Valtio ja kunnat tuottavat myös yritysille toimintaedellytykset.

Tämä yhteiskunnallinen tuotanto ja tuotantopääoma tarvitsevat kestävän rahoituksen. Mitä enemmän rikkaiden veroja ja yritysten velvollisuuksia karsitaan, sitä ahtaammalle joutuvat muut ihmiset ja yhteiskunnallisten tehtävien rahoitus.

Nyt hmiset tietävät aika vähän siitä, keneltä ja miten verot kerätään ja mihin rahat käytetään. Verosysteemin sekavuus ruokkii vääriä mielikuvia. Sekava verotus suosii myös veronkiertoa.  Verotuksen läpinäkyvyyttä voisi parantaa ratkaisevasti, jos sitä yksinkertaistettaisiin.

Veropoliittiseen keskusteluun on kuitenkin hankala osallistua, jos ei tiedä paljonkaan nykytilanteesta. Suomalaisen verotuksen kokonaisjärjestelmää ja erilaisten pykälien ja ohjeiden keskinäisiä vaikutuksia ei taida tuntea kukaan. Siksi kannattaa aloittaa perusperiaatteista.

Veroa pitää periä ihmisiltä ja yrityksiltä maksukyvyn mukaan. Köyhyysrajan alle jäävät tulot kannattaa jättää verovapaiksi, jotta säästytään leipä- ja toimeentulotukijonoilta.

Omaisuustuloja pitää verottaa saman progressiivisen asteikon mukaan kuin työtuloja tai sosiaalivakuutustuloja. Haitallista tuotantoa pitää verottaa tuntuvasti enemmän kuin ihmis- ja ympäristöystävällistä.

Nämä periaatteet tekisivät toteutuessaan ihmeitä koko maailmassa. Rikkaita yrityksiä ja ihmisiä verottamalla useimmat köyhät maat pystyisivät rahoittamaan itse samanlaiset yhteiskunnalliset palvelut, joiden avulla pohjoismaissakin on päästy eteenpäin hyvinvoinnin vaikealla ja ristiriitaisella tiellä. Kansainvälisten pääomaliikkeiden verolla taas saataisiin rahoitettua YK ja sen alajärjestöt ja päästäisiin kestävämmälle perustalle myös kansainvälisessä hyvinvoinnin jakamisessa.